Kaikki on pilattu ikuisesti, eli loppupuheenvuoro

(Postasin tämän Otson puolesta teknisten ongelmien vuoksi. -Hannu)

Studio 1 on ollut kaikkea. Viikoittaisten tehtävien vyöryn epätoivosta projektin viimeistelyn riemuun, API:en kahlaamisesta Sokoban-graffojen piirtämiseen. Loppujen lopuksi kädessä on käsitys ohjelmoinnista, ongelmalähtöisestä oppimisesta, ryhmätyöstä ja aikatalutuksesta.

Kun kurssi alkoi, kirosin kurssipalautteessa saakka ”uimaan opettamista pudottamalla sillalta”. Luentoja oli vain muutama ja nekin pelkkää rautalankaa, että mikä tämä attribuutti nyt olikaan. Ensishokin asetuttua oli otettava itseä niskasta kiinni ja opeteltava: ensimmäisen javajohdatuksen kirjahyllystäni luin illassa, Sunin sivut olivat kaverina yö toisensa jälkeen. Toisen ohjelmointityön jälkeen en enää tullut harkkoihin. Kalakirjaan en koskenut enää kuin viimeisessä teoriassa. Projekti meni hyvin. Meillä kulkee suvussa sanonta: kaivamaan oppii kaivamalla.

Seistessäni infon ständillä syksyn abipäivillä ehdin keskustella vanhemman tikkiläisen kanssa, joka kehui Studio-kursseja. Tikillä fuksien huono koulumenestys ja aktiivisuuden puute ovat oikeita asioita. Infolla fuksi tapaa vuosikurssilaisiaan vähintään kerran viikossa ja vaikka ohjelmointi on monelle uusi tuttavuus, koettelemus jaetaan muiden fuksien kanssa joka vaiheessa. Studio 1 ja siihen parissa kohdassa liittyvä matikka muodostavat melkein koko syksyn ja tarjosivat todella konkreettisen tarttumakohdan siihen, mitä opiskelun arjelta voi odottaa.

Kun nyt talvi alkaa kirkastua kevääseen, huomaan, että projekti (http://lawless.wordpress.com/) oli monella tapaa hyödyllinen kokemus. Paitsi, että sai työskennellä suurin piirtein ilman rajoja, oli projektin itsenäinen toteutus suurin ja ainoa itse aikatalutettu ja suunniteltu työrupeama ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Suurin ihmisenä kasvaminen tapahtui kuitenkin ohjelmointiosuuksissa: Yhden ohjelmointikielen tunteminen avaa näkökulman muihin, ja ohjelman kaatuminen palauttaa miettimään tyypillisiä syitä, miksi ohjelma voisi juuri nyt tässä kaatua. Hakulan sanoin: ”Tavallinen ihminen voi ihailla maailman mysteerejä, mutta yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka tietävät miten maailma toimii. Ne ihmiset ovat insinöörejä.”

Uncaught exception (Heikin loppupuheenvuoro)

Eihän tässä näin pitäny käydä. Alusta alkaen oli toki selvää, että töitä kurssin eteen joutuu tekemään aiemmasta ohjelmointikokemuksesta riippumatta. Jälkiviisaasti ajatellen tuo tosiasia olisi kannattanut ottaa hieman vakavammin. Ohjelmointitehtävien kanssa alkaneet ajankäytölliset asenneongelmat pahenivat syksyn mittaan ja yhdessä heikohkon motivaation kanssa ne petasivat erinomaisen todennäköisyyden ohjelmointiprojektin kesken jäämiselle.

Kurssista kurssina jäi kuitenkin erinomainen maku. Ohjelmointitehtävien mielenkiintoinen kehys  ja laajan kurssin mahdollistama vahvasti tavoitteellinen kehityskaari yhdistettynä olo-sessiohin tarjoavat loistavat puitteet Java-ohjelmoinnin oppimiselle.

Ensi syksynä sitten uudestaan. Virheistä, mutta myös Java-ohjelmoinnista on tällä kurssilla varmasti opittu!

Studio1 Juhon silmin (aka loppupuheenvuoro)

Ohi on. Pitkä matka ollaan tultu siitä ihan ensimmäisestä olo-sessiosta, jossa oltiin itse kukin vielä aika tietämättömiä kaikesta, mitä tuleman piti. Hauska on miettiä, mitä silloin ajatteli attribuutista, metodista tai parametrista. Niin, ei ollut oikein haisuakaan, että jotta mitä häh. Nyt on, ja se on studio1:n ansiota.

Kurssi oli rankka. Se, että joka viikko oli jotain palautettavaa, hajotti joskus todella pahasti. Aikaa ei tahtonut saada revityksi sitten mistään, mutta dediksiin ehdin, joka kerta. Toisaalta tässä ehkä piilee myös massakurssin pelastus; 14 nopan työmäärää ei taikurikaan voi kuroa kiinni vasta kurssin lopussa. Tämä myös mahdollisti sen uskomattoman annin, mitä ryhmässä sai koodaamisesta irti. Oli paljon mielekkäämpää tulla Paniikkiin porukalla koodaamaan ja pähkäilemään, kuin istua yksin himassa ja sirpaloitua API:n edessä. Usein sain lukuisia pieniä vinkkejä, niin assareilta kuin fukseiltakin, ja nämä olivatkin yleensä jonkin pulmakohdan pelastus. Ei sillä, kyllä on tullut opittua myös apista ja googlesta sekä tietysti Janne Käen powerpointeista.

Oiva aasinsilta pohdintaan, miksi luentoja oli niin vähän. Siis todella vähän. En sano, ettenkö olisi tyytyväinen kurssimenestykseeni, mutta olisin toivonut enemmän perehdytystä uusiin asioihin. Pelkät tehtävänannot kun olivat varsinkin loppupuolella hyvin suurpiirteisiä. Vanhoja (juuri esim Käen) kalvoja on netissä, joissa on selitetty erittäin selkeästi uusia asioita, joita oletetaan osattavaksi harjoituksissa. Miksei tästä kerrota julkisesti, koska itseäni ne hyödyttivät todella paljon? Tai miksi ei yksinkertaisesti lukujärjestykseen merkityn studio-luennon paikalla pidetä oikeasti vaikka vain lyhyttä luentoa siitä, mitä tuleman pitää? Kalvot ovat valmiina, joku voisi ne pyöräyttää läpi, ja pienentää lukuisilla tunneilla fuksien javakierrospalautteeseen merkitsemää työtuntien määrää.

Olen oppinut uutta asiaa suorastaan kreisin määrän tällä kurssilla. Minulla oli kurssin alussa pieni mielikuva siitä, mitä koodaus on: johonkin kirjotetaan tekstiä, jonka pohjalta joku tekee jotain. En siis ollut kovin väärässä. Nyt tähän mielikuvaan liittyy paljon enemmän. Siihen liittyy teknisen osaamisen ja tiedon lisäksi myös paljon tunnetiloja, kuten väsymys, hajotus, vitutus, ehkä pieni epätoivokin, mutta kaikkein tärkeimpänä onnistuminen ja huomaaminen, että osaan sittenkin. Miellyttävänä pidin erityisesti 5. ja 6. java-tehtävää, koska siinä sai oikeasti koodata näkyvää, konkreettista tuotosta.

OLO-sessiot olivat mukava tapa käsitellä päällä olevia aiheita. En saanut niistä kuitenkaan niin paljoa irti kuin olisin toivonut. En tiedä oliko syy sitten minussa, ryhmässä vai missä, mutta avaavampaa ja selkeyttävämpää keskustelua kulloisestakin aiheesta olisin kaivannut.

Entäs sitten projekti? Näin jälkeenpäin olen erittäin tyytyväinen koko urakkaan. Vaikkei joululomaa ollutkaan juuri ollenkaan, näytin itselleni, että pystyn tekemään pitkäjänteisen projektin ajallaan, ja toteuttamaan suunnitelmani. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, koska peli toimii hyvin. Olen toteuttanut ohjelman itse. En sitä ihan heti olisi uskonut, jos mennään muutama kuukausi ajassa taaksepäin. Lisää aiheen tiimoilta voi lukea loppuraportista, sekä projektiblogista.

Kaikenkaikkiaan, kaikessa hulluudessaankin, tämä kurssi oli hyvä. Tuntuu hyvältä huomata, että oikeasti pystyy sisäistämään ja oppimaan täysin uudesta aiheesta näin paljon, vielä suhteellisen lyhyessä ajassa. Javan lisäksi kurssi on opettanut mm. ajankäyttöä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä sekä luottamaan omiin ratkaisuihin.

Se on nyt takana, tehty, paketissa. 14 opintopistettä napsahtaa oodiin toivottavasti mahdollisimman pian. Nyt voi hyvällä omallatunnolla lähteä viettämään railakasta iltaa, jossa teemana mm. Studio1:n upotus.

Kiitos kaikille assareille sekä kanssakoodareille. Jes.

Loppupuheenvuoro

Studio1 on takana. Vihdoin, moni sanoisi. Minulle kuitenkin kurssi oli todella virkistävää ja innostavaa vaihtelua kahden perustieteiden parissa vietetyn vuoden jälkeen. Ohjelmointi oli vanha tuttavuus, mukava sellainen, ja sen pariin palaaminen ajan kanssa pitkästä aikaa oli todella antoisaa. Toki välillä minullakin deadline-vanne puristi päätä ja käsitekartan raapustaminen ärsytti, mutta hajoamisesta oltiin sittenkin kaukana.

Pieni huolenaihe minulla kurssin suhteen kuitenkin oli: Java. En ole koskaan ollut erityisen innostunut Javasta. Aikoinaan, kun se oli jotain uutta ja hienoa, en saanut tilaisuutta ruveta opettelemaan sitä. Myöhemmin en ymmärtänyt miksi se olisi parempi kuin C++, kun molemmat näyttivät samalta ja C++ oli selvästi tehokkaampi. Nyttemmin olen pitänyt Javaa menneen talven lumena Pythonin (jee, pääsin mainitsemaan lempparikieleni) ja kumppaneiden myötä. Käsitykseni oli, että Javalla saa juuri samanlaisia tahmaisia käyttöliittymiä kuin Pythonilla. Käsitykseni oli, että Java on melkein yhtä vaikeaa kirjoittaa, kuin C++, ja että siinä ei ole suuria etuja C++:aan nähden. Nyttemmin huomaan olleeni väärässä: projektini pyörii kuin unelma, käyttöliittymä ei ole ollenkaan tahmainen. Javaa on kyllä joissain tilanteissa jopa vaikeampaa kirjoittaa kuin C++:aa, mutta kyllä oman ohjelman kokeileminen Web Startilla mistä tahansa on tuntunut aika nannalta. Edelleenkään Java ei ole mikään lempparini, mutta näen sillä paikkansa.

Vaan mennäänpä itse kurssin pariin. Studio1:llä käytetyt opetusmenetelmät olivat hyviä; kahden TKK-vuoden jälkeen en olisi millään uskonut, että tästä koulusta löytyy näin tasokkaita kursseja. Kävin syksyn aikana myös O3-kurssin, ja oli hauska vertailla siellä opittua ja tämän kurssin käytäntöjä. Suurin osa asioista tehtiin juuri sellaisella opiskelijalähtöisyydellä, mitä muu TKK kipeästi kaipaisi. Tällä tarkoitan lähinnä monipuolisia tehtäviä, jotka ovat tietysti hyvä (tai ainakin tehokas) motivaattori omaan opiskeluun.

OLO-menetelmä vaikutti aluksi vähän epäsopivalta ohjelmoinnin opetukseen, mutta ennen pitkää huomasin sen olevan ihan hyvä lisä varsinaisten tehtävien rinnalla. Ehkä OLO-sessioiden aiheet eivät tuottaneet minulle suurempaa päänvaivaa, ja aluksi oli vaikeaa suhtautua niihin. No, nyt kuitenkin odotan tulevia studiokursseja innolla.

Ohjelmointitehtävien työläys yllätti minut, mutta toisaalta kurssi oli kyllä mitoitettu laajaksi (14op ~ 370h). Ihmettelen, jos joku ohjelmoinnin alkeista asti tällä kurssilla oppinut ei hajonnut tehtäviin. Oma ärsytyksen aihe tuli taas toisesta suunnasta: ensimmäiset kaksi kierrosta oli turhankin helppoja, ja oikeastaan seikkailupeli oli ärsyttävä tuotos. Siihen kun meni kovin paljon aikaa, mutta lopputulos oli kaukana tyydyttävästä. Sikoban-kierrokset sen sijaan opettivat jotain ihan uutta (en ollut ohjelmoinut epätriviaaleja GUI:ta aiemmin) ja niistä jäi jonkinlainen kouriintuntuvahko lopputulos.

Esseet ja käsitekartat olivat ehkä kurssin vähiten mieluisa osa. Yleensä niissäkin ongelma oli se, että asian sinänsä ymmärsi liiankin hyvin. Tietämyksensä siirtäminen palautettavaan muotoon tuntui epämielekkäältä ja työläältä. Rajanveto koitui jok’ikisen tehtävän kohdalla ongelmaksi: mikä on tärkeää, mikä ei. Itse kun osasi pienistäkin lähtötiedoista kaivaa loput jostain API-dokkarista.

Ehkä tärkein ahaa-elämykseni kurssilla on ollutkin, että on ihan turha osata kaikkea, mutta kaikki pitää pystyä tekemään hyvin lyhyellä varoitusajalla. Hyvä koodari tuntee kielensä sen verran hyvin, että löytää oikean luokan ja oikean metodin tietyn asian tekemiseen hetkessä. Hyvä koodari tuntee kuitenkin kielensä sen verran huonosti, että vaihto toiseen kieleen on melko kivuton (oletan toisen kielen järkevähköksi). Jos kaikkea joutuu aina ajattelemaan Javan tai C:n tai Fortranin kautta, ei osaa koskaan käyttää korkeampien kielien tehokkaampia ominaisuuksia. Esimerkkejä näistä ominaisuuksista löytyy vaikkapa Python-Ruby-Perl-akselilta paljon…

Kurssin ehdottomasti paras anti oli projekti. Siinä pääsi hakemaan oikeita haasteita, ja saadut onnistumisen elämykset olivat vertaansa vailla. Lopputulokseenkin olen todella tyytyväinen, kehtaa näyttää vaikka työnantajakandidaateille. Projektista oppi paljon nimenomaan laajan projektin tekemiseen liittyviä asioita. Projektimuotoinen työskentely tuntuu muutenkin olevan minulle luonnollisinta ainakin TKK:lla kohtaamistani työskentelytavoista. Tarkempaa kuvausta projektissa opituista asioista ja tuntemuksistani projektin suhteen löytyy projektiraportistani.

Summa summarum, Studio1 oli todella hyvin toteutettu ohjelmointikurssin, jonka käyminen tuntuikin ajoittain ihan kivalta (ajoittain ei). Kokemus olisi varmasti ollut hyvin erilainen, jos ohjelmointi ei olisi ollut ennestään tuttua. Näinkin olen kurssiin tyytyväinen, ja kyllähän tässä paljon joka tapauksessa opittiin.

Loppupuheenvuoro

Kannanpa minäkin korren blogikekoon pohtimalla vähän mitä tuli studio ykkösellä tehtyä. Kurssihan on monessa mielessä kovin jännittävä. Tehtävää ja uutta opittavaa on valtava määrä. Minua jännitti myöskin ennen ensimmäistä OLO-tapaamista kun en tuntenut ryhmästä ketään entuudestaan. Turhaan jännittelin, sillä ryhmässä ei ollut pelottavia vaan kivanoloisia ja rentoja tyyppejä. Pienen alkukankeuden jälkeen OLOt alkoivatkin rullata ihan jouhevasti. Alkupuolen tapaamiset menivät ehkä enemmän säheltämiseen ja sormi suussa olemiseen kun sekä metodi että asiat olivat suurelta osin tuntemattomia. Loppua kohti hommaan alkoi tulla enemmän rutiinia ja keskustelua (asiasta ja vielä enemmän vierestä). Toisinaan OLOista tarttui matkaan hyödyllistä informaatiota ohjelmointiin liittyen, mutta eniten ne taisivat opettaa ryhmätoiminnasta ja siihen liittyvistä piirteistä. Ainakin huomasin, että en ole synnynnäinen puheenjohtaja. Vaatii napakkuutta saada keskustelu pysymään aisoissa ja menemään sopivassa tahdissa eteenpäin niin että pysyttäisiin jotenkin tavoitteissa ja aikataulussa. Hyvä oli sitäkin roolia kokeilla.

Robotti- ja irkkibottiprojektit olivat hieman hankalia työnjaon kannalta. Ne olisi varmasti voinut toteuttaa toisinkin ja jakaa vastuut erilailla, mutta lopputulokset olivat kuitenkin mielestäni hyviä. Ryhmän omaa irkkikanavaa olisimme voineet käyttää enemmänkin. Itselläni meni välillä turhan pitkiä aikoja, etten muistanut sitä lukea tai esim. tiedottaa missä vaiheessa oma osuuteni ryhmätyöstä on menossa. Ryhmäprojekteissa kun informaatiota voi tuskin vaihtaa liikaa.

Teoriatehtävät koin myös hyödyllisinä. Tietoa etsiessä ja lähdemateriaaleja tutkiessa oppi (yllättäen) paljon uutta. Esseetä tai käsitekarttaa vääntäessä joutuu selittämään asioita itselleen ja miettimään syy-seuraussuhteita. Käsitekartta oli mielestäni vaikeampi, sillä jotta siitä saisi hyvän ja kuvaavan, täytyy käsiteltävästä ilmiöstä olla tosi selkeä ja kokonaisvaltainen ymmärrys. Eihän ohjelmointia opi pelkästään aiheesta lukemalla tai esseitä kirjoittamalla, mutta teorian tutkailua tarvitaan yhtä kaikki koodin tuottamisen tueksi.

Itse en kokenut kurssin ihanuuksia ja kauheuksia täydellä voimalla kun olin jo käynyt aiemmin ohjelmoinnin peruskurssin. Suoritin siis vain varsinaisen studiokurssin ilman ohjelmointikurssia, joten osakseni tullut työmäärä oli varsin kevyt. Voin kuitenkin empatiseerata kurssitovereitani, sillä esimerkiksi muinoin tekemäni oma ohjelmointiprojekti epätoivon, paniikin, hysterian, voitonriemun ym. tunteineen on vielä muistissa. Toivottavasti ryhmäläisteni projektit sujuivat hyvin ja ehtivät nauttia edes vähän myös joululomasta! Vaikka on muutamaan otteeseen tullut kirottua, että miksi ihmeessä kaikki ohjelmointijutut eivät voisi olla valinnaisia, niin olen kuitenkin ihan tyytyväinen että Javan perusteet on pakollista opeteltavaa. Vaikka ei jatkossa mitään koodausuraa loisikaan, niin ohjelmoinnin vaatimista loogisesta ajattelusta ja ongelmanratkaisukyvystä on varmasti hyötyä lukemattomissa eri yhteyksissä.

Bottiseminaari (27.11.2008)

OLO-ryhmämme sai siis tuolloin marraskuun aikana tehtäväkseen suunnitella ja koodata irc-botin (Paul Muttonin kehittämän PircBot-sovelluskehyksen avulla). Kokooonnuimme aluksi joukolla paniikkiin, jossa stormailtiin ja koodattiin muutamia simppeleitä ominaisuuksia. Riemua riitti, kun botti saatiin kannulle, ja se kaiken lisäksi sanoi vielä jotain hauskaa. Tästä Heidi hieman ehtikin jo kirjoittaa tänne blogiin. Postaus löytyy, jos hetken skrollailee alaspäin.

Kaikilla oli ainakin jossain määrin jäänyt huono omatunto robottiturnauksesta. Hannu koodasi käsittääkseni koko hela hoidon, mutta ryhmä sai kuitenkin nimiinsä muutaman erittäin maukkaan erävoiton itse turnauksessa. Koodia kyllä katselin, mutta paljoa en ymmärtänyt. Jos olo-tehtävän tavoitteena todella oli, että jokainen osaisi koodata toimivan robotin herkullisilla algoritmeilla höystettynä niin ihmettelen hieman. Aikaa moiseen ei itselläni olisi todellakaan riittänyt. Onneksi joku osasi jo valmiiksi; kiitos Hannu (ja muutamat muut involved). Päätimme siis heti tämän kertaisen bottitehtävän aluksi, että tämä tehdään ryhmänä, meni sitten päin metsää tai ei.

Bottimme nimeksi tuli Protestibotti, jolle suunnittelun edetessä päätettiin koodata seuraavat ominaisuudet:

• Linkkikirjasto, johon botti tallentaa kanavalle kirjoitetut linkit, ja jolta voi kysyä niitä hakusanoilla. Botti myös huusi wanhaa, jos linkki oli jo kanavalle pastettu. (Otso)
• Kanavalaisten sivistäminen uusimmilla uutisilla osoitteesta ampparit.com. (Juho)
• Viestin tallentaminen, jos henkilö, jolle tämä viesti on tarkoitettu ei ole kanavalla. Botti välittää viestin, kun kyseinen henkilö joinii kanavalle. (Elina)
• Protesteointi yms pieni ärsyttäminen, kuten topicin vaihto takaisin, jos joku sitä yrittää vaihtaa. (Ape)
• (Kanavalaisten sivistäminen random teiniprofiilin urlilla irc-galleriasta. (Hannu))
• Poistuminen kanavalta, kun joku sanoi “lähe menee”.

Koska tarkemmat koodit on suluissa mainitut henkilöt koodanneet itsenäisesti, he tarkentavat osa-aluettaan kommenttina tähän postiin. Itse koodasin tuon uutisominaisuuden, josta voisin kertoa vielä kuitenkin. Ideahan lähti “päivän liha”-ominaisuudesta, jonka tarkoitus oli, että botti pastee kanavalle jonkun random 15-17 vuotiaan teinin profiilin urlin. Hannu meni ja toteutti tämän. Tutkin koodia, ja sain siitä vähän suuntaa-antavaa neuvoa omaan urakkaani.  Aikaa tuli käytettyä suht reippaasti, mutta halusin saada tämän toimimaan. Etsin tietoa, miten koodissa voisi käydä läpi jotakin nettisivua. Jälkeenpäin ajatellen se käy yllättävän näppärästi bufferedreaderin ja inputstreamreaderin avulla. Valmis bottiominaisuuteni siis aktivoituu komennolla !uutinen. Tämän jälkeen botti lukee ampparit.com sivun lähdekoodia läpi, kunnes saa kaikista uusimman uutisen otsikon ja urlin talteen, ja sanoo nämä kanavalle.  Toimiva ominaisuus osoitti jälleen kerran, että täysin uutta ja ihmeellistä voi oppia, kunhan vain haluaa. Kun kaikki ominaisuudet olivat valmiit, Heikki nivoi koodit kasaan toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kaikille jäi bottitehtävästä sekä seminaariesityksestä hyvä maku suuhun, mitä tukee lähetetty palaute:

-

Hei,

tässä palautteemme bottiseminaariesityksestänne.

- hyvin valmistauduttu
- esitys oli itsevarma, ja oli hyvä, että yksi ihminen johti show’ta
- kalvot olivat tarkoituksenmukaiset ja tukivat esitystä
- tekninen selitys epäselvä eikä sitä havainnollistettu

Saitte esityksestänne arvosanan 5.

–Oula ja Ville

-

Metsään ei menty.

Kuinka se studio ygönen sitten menikään eli Heidin loppupuheenvuoro

Huijui kuinka nopeasti syksy loppujen lopuksi menikään! Muistan, miten ensimmäisen luennon jälkeen tuskailin, sitä kuinka paljon kurssi tulisi tuottamaan työtä ja tuolloin minulla ei edes ollut pienintäkään aavistusta niistä tunneista, jotka tulisin viettämään perjantai-iltaisin Paniikissa. Palautuspäivään mennessä oli saatava valmista ja niitä palautuksiahan riitti, joka viikolle. Olen mielettömän huojentunut, että viimeinen deadline on aivan nurkan takana ja sitten tämä kurssi on vihdoinkin paketissa (ainakin toivottavasti).

En tiedä muista, mutta itselleni studio ykkönen alkoi ihan hauskana kurssina, jolla pääsisi kerrankin oppimaan jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Ohjelmointi oli minulle aivan uusi aluevaltaus ja alkusyksyn aikana yllätinkin monet vanhat ystäväni vitsailemalla javasta ja puhumalla koodaamisesta. Näin jälkikäteen ajatellen ensimmäinen javatehtävä menikin osaltani suhteellisen helposti, vain pientä hampaiden kiristelyä oli havaittavissa. Siitä kuitenkin alkoi turhautumisen kasvaminen, kun tehtävät vaikeutuivat nopeampaa kuin perässä pysyi. Motivaationi laski mitä pidemmälle päästiin ja viimeinen javatehtävä olikin yhtä tuskaa ja itkupotkuraivaria alusta loppuun.

Osittain samasta syystä lykkäsin myös projektin aloittamista aivan viime hetkeen. Projekti olikin kuin musta pilvi, joka leijui ylläni koko loman ajan. Kun en ollut koodaamassa podin huonoa omatunto, ja kun yritin koodaa mistään ei tullut mitään ja usko meinasi loppua kesken. Onneksi irkistä sentään löytyi aina vertaistukea ja lohtua epätoivon hetkinä. Kun lopulta sitten pääsin esittelemään pelini perheelleni, en olisi voinut olla enemmän ylpeä. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut, että tulisin joskus ohjelmoimaan mitään näin ‘isoa’, olisin varmaankin nauranut hänelle räkeisesti ja pyyheltänyt tieheni.

Studio ykkönen on varmasti yksi rankimmista kursseista, jonka tulen ikinä suorittamaan. Ei sillä, etteikö muita yhtä laajoja tai haastavia kursseja varmasti vielä olisi edessä, mutta  ne eivät ainakaan sijoitu phuksisyksyyn. Phuksisyksy, kun kuitenkin on sitä aikaa, jolloin vielä tutustutaan toisiin ja osallitutaan tuhanteen muuhun juttuun, mikä hieman häiritsee näinkin ison kurssin suorittamista. Toisaalta kurssi onnistui myös sopivasti tiivistämään porukkaamme ja saimme luotua aivan mielettömän yhteishengen vain muutamassa viikossa. Sitä ne illat Paniikissa teettävät väkisinkin. Samassa tilassa koodaamisesta oli hirvittävästi apua, sillä se auttoi jaksamaan ja ongelmiin sai apua vain kääntämällä päätä tai huikkaamalla luokan yli.

Olo-työskentelystä voisi mainita vielä sen verran, että jännää oli, vaikka olinkin suurimman osan ajasta aivan pihalla.  Se, että ryhmässä oli niin eritasoita porukkaa oli sekä siunaus että kirous. Ilman ihmisiä, jotka olivat jo valmiiksi hieman perillä ohjelmoinnista, emme ikinä olisi saaneet valmiiksi robottiamme taikka irkkibottiamme, joten suuri kiitos heille. Toisaalta tasoero aiheutti sen, että itse olosessioissa tuntui välillä, että puolet porukasta puhui aivan eri kieltä, jota en ollut ennen kuullut ja vaikka minulle kuinka joitain asioita yritettiin selittää ne jäivät silti hämärän peittoon.

Seuraavan kerran, kun joku tulee kysymään minulta kurssista, kuvailen sitä varmaankin sanalla ‘kokemus’, sillä sitä se oli ihan miltä kantilta tahansa katsottuna. Studio ykkönen on kurssi, jonka muistoa jokainen infolainen tuntuu vaalivan ja niin tulen varmasti tekemään myös itse, kunhan pöly hieman ensin laskeutuu.

loppupuheenvuoro

Yleisin kommentti studio1 kurssista lienee: “onneksi se on ohi”. Koodaaminen on aiheuttanut lieviä traumoja. Itselleni studio1 oli kuitenkin mukava kokemus. Oli hienoa saada tietää ohjelmien toiminnasta pintaa syvemmältä, ja kaikkein parasta oli yhteiset koodaushetket paniikissa. Minusta opiskeleminen on hauskinta ja sujuu parhaiten tiiviillä yhdessä tekemisellä, ja juuri siitä studio1 oli.

Toisaalta on myönnettävä, että tässä ei ole koko totuus kurssista. Sen aikana koin myös syviä epätoivon hetkiä. Ensimmäisen java-tehtävän aikana tuntui, että olin huonoin ja ainut, joka ei osannut yhtään mitään. Tuntui myös, ettei vaivaan ollut lääkettä. Assarit kehottivat katsomaan java-apista tai sitten neuvot menivät yli ymmärryksen. Kokoontuminen kavereiden kanssa koodaamaan porukalla ei auttanut sekään. Kaverit olivat liemessä omien koodiensa kanssa ja tiesivät yhtä vähän kuin minä.

Kun nyt muistelen ensimmäisiä javaharjoituksia, tuntuu käsittämättömältä, että ne olivat silloin minulle niin vaikeita. Ongelmat, joiden kanssa silloin painiskelin, ovat nyt itsestäänselvyyksiä. Mielestäni opiskelijaa pitäisi tukea kurssin alkuvaiheessa enemmän. Olisi hyvä, jos perusasioista luennoitaisiin todella helposti ja konkreettisesti. Sanoisin jopa, että saattaisi olla todella opettavaista katsoa, kun assari koodaa projektoriin kytkettynä. Siinä pääsisi mitään ymmärtämätön henkilö jyvälle siitä, miten koodaus oikein käytännössä tapahtuu.

Voin yhtyä Apen ajatuksiin siitä, että kurssilla oppii lukio-opiskelusta poikkeavia taitoja. Tietoa oli pakko alkaa imemään monista eri lähteistä. Tuli myös esiin, miten tärkeää on tukeutua muiden ihmisten apuun. Siinä vaiheessa, kun tutoriaaleja ja kalakirjaa on selattu tunteja ratkaisua löytämättä, ei enemmästä yksin yrittämisestä ole hyötyä. Neuvoa kysymällä vastaus saattaa löytyä yllättävän nopeasti.On jopa käynyt niin, alkaessani selittää ongelmaa jollekin toiselle, ratkaisu tulee yhtäkkiä mieleeni.

Toivoisin, että studio1:stä olisi jatkokurssi, sillä haluaisin oppia lisää ohjelmoinnista ja studio1:ssä oppiminen tapahtui nopeasti. Kurssin aikana opin järkyttävän määrän asiaa lyhyessä ajassa. Käytännössä kaikki ohjelmointiin liittyvät ajatusmallini muuttuivat täysin. Jos kaikilla yliopistokursseilla oppisi yhtä nopeasti, ihmiset valmistuisivat kolmessa vuodessa.

Loppupuheenvuoro

Noni. Projekti palautettu ja demottu, raportti kirjoitettu ja huh, studio 1 on ohi. Eiku ei ookkaan, viel se loppupuheenvuoro. Ainii, ja mitä jos ei pääse läpi?

Helpotus on suuri, mutta silti kokoajan vähän epäilen. Vaaleanpunainen parituskoneeni on toki hieno, mutta jos jostain syystä assarit eivät yksinkertaisesta pikku ohjelmasta saakaan edes ykkösen verran irti ja aloitan kurssin uudestaan ensi syksynä? Juhlat on ehkä säästettävä tulosten tuloon asti. Selvisin studio 1:stä -haalarimerkit tosin lähtivät jo tilaukseen..

Alussa suhtauduin kurssiin hyvin epäluuloisesti. HYI javaa, yök joku koodi, en mä mikää nörtti oo. Pikkuhiljaa, kun ohjelmointi tuli tutummaksi ja keskittyminen siirtyi kielen oppimisesta myös tuottamiseen, valintoihin, ongelmanratkaisuun ja kehittämiseen, aloin jopa tykätä siitä. (Toi oli vaikea myöntää.) Koodaaminen on välillä puhdasta ongelmanratkontaa, josta olen aina ollut kiinnostunut. Voin ehkä myös samalla paljastaa, että olen muutaman kerran saanut itseni kiinni tilanteissa, joissa huomaamattani mietin, miten kännykän valikot tai Siwan kassakone on ohjelmoitu. Hui, ei näitä normaalit ihmiset mieti.

Onhan tässä ihan hieno matka tultu. Koodaamaan on opittu ja se on aika paljon se. Kuitenkin tunnen saaneeni jatkon kannalta tärkeimmät opit muualta kuin itse herra javalta. Opin, ettei uutta opi lukiosta opitulla tavalla lukea muistiinpanot kerran läpi. Opin myös paljon ajankäytöstä, kun aina oli seuraava palautus kummittelemassa nurkan takana. Opin kysymään apua ja samalla opin myös olemaan kysymättä ja ratkaisemaan ongelman itse. Opin, ettei kaikki aina lue oppikirjassa, vaan tietoa saa joka puolelta. Erityisesti tärkeää minulle oli tajuta, että uutta ei opi ellei halua. Oli pakko ottaa javaa kädestä ja ihan itse kiinnostuttava luomaan ratkaisuja ja ratkomaan ongelmat sekä myös itse etsittävä lisää tietoa.

Ohjelmointi ei omalta jutulta vieläkään tunnu, mutta nyt ymmärrän siitä jo paljon. Tietokonemaailma ei tunnu enää niin pelottavalta. Javaan oli kiva tutustua, mutta läheisempiin tekemisiin en halua.

Loppupuheenvuoro

Projektin lopullinen deadline oli eilen. Kurssi lähestyy uhkaavasti loppuaan. Nyt pitäisi vielä tiivistää kurssin aikana opitut ja koetut asiat loppupuheenvuoroon.

OLO-sessiot olivat pääosin rattoisia, koska ryhmähenki oli hyvä.  Itselleni vaikeuksia tuotti omaksua aivan uutta asiaa nopeasti, vain kerran asiaan liittyviä monisteita lukemalla.  Näin ollen post-it-lappujen ryhmittely ja asiasta käyty keskustelu meni valitettavan usein ohi. Toisaalta tarkoitus ei ollutkaan varmaan oppia kaikkea OLO-tapauksen avauksessa, vaan herätellä ajatuksia ja pohtia ja opiskella asiaa, ja palata siihen vasta viikon kuluttua.

Kurssin aikana kirjoitetut esseet olivat tarpeellisia, koska näin teoriaan tuli tärkeimmiltä osilta tutustuttua entistä tarkemmin. Käsitekarttojen tekeminen auttoi myös hyvin hahmottamaan kokonaisuutta. Kurssiin kuuluvat ohjelmontitehtävät sen sijaan aiheuttivat hieman enemmän päänvaivaa. Välillä tuntui, ettei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa (joten tein kumpaakin samaan aikaan) niitä tehdessä. Positiivisiakin muistoja löytyy: esimerkiksi perjantai-illat, kun hengailtiin kavereiden kanssa ja syötiin pitsaa – ja samalla katseltiin yhdessä screenillä pyörivää erroria.

Itse asiassa vasta kauan pelätty stressaava joululomanpilaaja eli projekti oli se, joka sai minut innostumaan koodaamisesta. Kerrankin sai päättää kaikesta itse, eikä tiukkoja deadlineja ollut. Se, että sai toteuttaa ohjelman kokonaan itse ja omien voimavarojensa mukaan, ja näki että todella pystyi siihen, oli huikeaa.

Vielä kun läpäisi tentin toisella yrittämällä, niin homma alkoi olla pulkassa. Enää piti käydä antamassa assareille esimakua tulevasta demotilaisuuden muodossa.

Nyt täysin oppineena koodarina voin vain sanoa, että toivon tästä olevan minulle jotain hyötyä tulevaisuudessa (vai toivonko?). Yhtä kaikki, voin taas jatkaa egoni kohentamista julkisilla paikoilla koodaamalla.