Kuinka se studio ygönen sitten menikään eli Heidin loppupuheenvuoro

Huijui kuinka nopeasti syksy loppujen lopuksi menikään! Muistan, miten ensimmäisen luennon jälkeen tuskailin, sitä kuinka paljon kurssi tulisi tuottamaan työtä ja tuolloin minulla ei edes ollut pienintäkään aavistusta niistä tunneista, jotka tulisin viettämään perjantai-iltaisin Paniikissa. Palautuspäivään mennessä oli saatava valmista ja niitä palautuksiahan riitti, joka viikolle. Olen mielettömän huojentunut, että viimeinen deadline on aivan nurkan takana ja sitten tämä kurssi on vihdoinkin paketissa (ainakin toivottavasti).

En tiedä muista, mutta itselleni studio ykkönen alkoi ihan hauskana kurssina, jolla pääsisi kerrankin oppimaan jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Ohjelmointi oli minulle aivan uusi aluevaltaus ja alkusyksyn aikana yllätinkin monet vanhat ystäväni vitsailemalla javasta ja puhumalla koodaamisesta. Näin jälkikäteen ajatellen ensimmäinen javatehtävä menikin osaltani suhteellisen helposti, vain pientä hampaiden kiristelyä oli havaittavissa. Siitä kuitenkin alkoi turhautumisen kasvaminen, kun tehtävät vaikeutuivat nopeampaa kuin perässä pysyi. Motivaationi laski mitä pidemmälle päästiin ja viimeinen javatehtävä olikin yhtä tuskaa ja itkupotkuraivaria alusta loppuun.

Osittain samasta syystä lykkäsin myös projektin aloittamista aivan viime hetkeen. Projekti olikin kuin musta pilvi, joka leijui ylläni koko loman ajan. Kun en ollut koodaamassa podin huonoa omatunto, ja kun yritin koodaa mistään ei tullut mitään ja usko meinasi loppua kesken. Onneksi irkistä sentään löytyi aina vertaistukea ja lohtua epätoivon hetkinä. Kun lopulta sitten pääsin esittelemään pelini perheelleni, en olisi voinut olla enemmän ylpeä. Jos joku olisi vuosi sitten kertonut, että tulisin joskus ohjelmoimaan mitään näin ‘isoa’, olisin varmaankin nauranut hänelle räkeisesti ja pyyheltänyt tieheni.

Studio ykkönen on varmasti yksi rankimmista kursseista, jonka tulen ikinä suorittamaan. Ei sillä, etteikö muita yhtä laajoja tai haastavia kursseja varmasti vielä olisi edessä, mutta  ne eivät ainakaan sijoitu phuksisyksyyn. Phuksisyksy, kun kuitenkin on sitä aikaa, jolloin vielä tutustutaan toisiin ja osallitutaan tuhanteen muuhun juttuun, mikä hieman häiritsee näinkin ison kurssin suorittamista. Toisaalta kurssi onnistui myös sopivasti tiivistämään porukkaamme ja saimme luotua aivan mielettömän yhteishengen vain muutamassa viikossa. Sitä ne illat Paniikissa teettävät väkisinkin. Samassa tilassa koodaamisesta oli hirvittävästi apua, sillä se auttoi jaksamaan ja ongelmiin sai apua vain kääntämällä päätä tai huikkaamalla luokan yli.

Olo-työskentelystä voisi mainita vielä sen verran, että jännää oli, vaikka olinkin suurimman osan ajasta aivan pihalla.  Se, että ryhmässä oli niin eritasoita porukkaa oli sekä siunaus että kirous. Ilman ihmisiä, jotka olivat jo valmiiksi hieman perillä ohjelmoinnista, emme ikinä olisi saaneet valmiiksi robottiamme taikka irkkibottiamme, joten suuri kiitos heille. Toisaalta tasoero aiheutti sen, että itse olosessioissa tuntui välillä, että puolet porukasta puhui aivan eri kieltä, jota en ollut ennen kuullut ja vaikka minulle kuinka joitain asioita yritettiin selittää ne jäivät silti hämärän peittoon.

Seuraavan kerran, kun joku tulee kysymään minulta kurssista, kuvailen sitä varmaankin sanalla ‘kokemus’, sillä sitä se oli ihan miltä kantilta tahansa katsottuna. Studio ykkönen on kurssi, jonka muistoa jokainen infolainen tuntuu vaalivan ja niin tulen varmasti tekemään myös itse, kunhan pöly hieman ensin laskeutuu.